Kuningas Leopold II:n aave kummittelee Euroopassa. Keski-Afrikassa taas kummittelevat 4-10 miljoonan terrorin seurauksena kuolleen ihmisen haamut. Minun aivoissani taas kummittelee kuva irtileikatuista ihmisen käsistä, joita savustetaan säilyvyyden parantamiseksi. Jälkimmäinen toimenpide oli tarpeen, sillä terrorin renkien täytyi todistaa isännilleen tappamiensa ihmisten lukumäärä, joten heidän oli leikattava kuolleilta oikea käsi todistuskappaleeksi. Faktoista on hyvä lähteä liikeelle. Adam Hochschild esittää kirjassaan ”Kuningas Leopoldin haamu” hyvin perustellulta tuntuvan arvion 10 miljoonasta kuolleesta kongolaisesta (eräs professori arvioi määrän jopa tätäkin suuremmaksi! s. 285), mutta alimpienkin arvioiden mukaan tapahtunutta voi hyvin verrata holokaustiin. Siihen nähden asiasta on ollut kummallisen vähän puhetta, toimeenpanijoina olivat kummassakin tapauksessa länsi-eurooppalaiset ja ajankohtakaan ei ole historiallisesti katsottuna merkittävästi kauempana. Olisiko vaikenemisen syy se, että Kongon ”Vapaavaltion” tapahtumat ovat meille monellakin tapaa ongelmallisempia? Natsismi on helppo nähdä eurooppalaiseen kulttuurihistoriaan jotenkin tyhjästä ilmaantuneena ja siitä painaisunen tavoin tyhjiin kadonneena ilmiönä. Samaa ei voi sanoa pienestä Belgiasta, tuosta EU:n kruununjalokivestä ja demokraattisesta monarkiasta.

 

Jatketaan kuitenkin hyvän mielen kuninkaan alkuunpaneman järjestelmän tapahtumista. Tällaisissa tapauksissa on tietysti usein hyvin vaikea olla varma, mikä määrä ihmisiä kuoli esimerkiksi riiston aiheuttamista kulkutaudeista ja nälästä, ja missä määrin kyseessä olivat suorat murhat. Mahdoton kysymys, mutta jätän tämän asian viittaukseen Hochschildin kirjasta: ”toisinaan satunnainen luku johtaa pelottaviin päätelmiin, kun muistamme, että sotilaita rangaistiin ankarasti luotien ’hukkaamisesta’ muihin kohteisiin kuin ihmisiin. Toimilupayhtiö ABIR:n paljonpuhuvien asiakirjojen valtavassa joukossa, jonka Morel sai haltuunsa, on dokumentti, jonka mukaan 1903 ABIR:n alueen kolmestakymmenestäviidestä kuminkeruuasemasta pelkästään yhdelle toimitettiin kaikkiaan 159 tuliasetta ja 40 355 patruunaa”(s 279). Patruunoiden hukkaamiskielto oli monesti niin äärimmäinen, että sotilaiden piti tosiaan tuoda ihmisen oikea käsi jokaista käyttämäänsä patruunaa kohden. Tämän tarkoituksena oli myös estää patruunoiden varastointi tai myynti kapinaa varten.

 

Kauhutarinoita natsien keskitysleirejä johtavista hulluista on paljonkin. Samoin on tarinoita Kongon vapaavaltiosta. ”voidakseen käyttää ohikulkijoita harjoitusmaalitauluina. Jos hän löysi puunlehdenkään pihaltaan, jota naisvangit olivat lakaisseet, hän käski katkaista kahdeltatoista naisvangilta pään. Jos hänen mielestään viidakkopolun hoitoa oli laiminlyöty, hän määräsi lähimmästä kylästä tapettavaksi lapsen”. Kyseessä ei ole mikään yksittäistapaus ”lista jatkuu ja jatkuu”(s. 287). Ehkä tämä nyt riittää tältä erää inhorealismia. Hochschildin kirjan kaltaista teosta lukiessa tulee hieman sellainen olo, että miksi minä en ole kuullut tästä mitään esimerkiksi peruskoulussa. Natseja käsiteltiin kyllä ja jo ala-asteikäisenä tuli tutuksi sankarilliset tarinat ”pimeän Afrikan” tutkimisesta ja ”tohtori Livingstone, otaksun” –sitaatit (Stanley oli muuten yksi Leopoldin pr-miehistä Kongon Vapaavaltiota perustettaessa). Se herättää myös kysymyksen vastuusta. Miksi tällaista pääsi tapahtumaan ja miten vastaava voitaisiin tulevaisuudessa estää?

 

Ihmiskunnan historia on toki historiaa julmuuksista, mutta edellisten kaltaisten kysymysten pohtiminen on mielestäni erityisen tärkeää Kongon kohdalla. Siksi että kyseisiin tapahtumiin johtaneissa yhteiskunnissa oli jo vaikuttamassa kolme tärkeää nykyäänkin pätevää asiaa: demokratia, sananvapaus ja kapitalismi. Kapitalistisen riistomentaliteetin osuus asiassa nyt on niin päivänselvä, että se riittää jättää maininnan varaan, mutta kaksi ensimmäistä ovat huomiotaherättävämpiä. Vaikkapa kommunismissa oli kyse totalitaarisesta yhteiskunnasta ja sensuurista, mutta tämä ei pätenyt Leopoldin Belgiassa. Sananvapaus ja demokratia eivät siis onnistuneet estämään holkaustin tasoisen julmuuden tapahtumista. Asiasta kyllä tihkui tietoja, mutta oli valtavan työn takana, että ne herättivät isompaa mielenkiintoa tai vaikutusta. Leopold taas osasi itse esittää suurinpiirtein hyvän tahdon lähettilästä ja Kongon kansan auttajaa. Hän voiteli tutkijayhteisöjä ja palkkasi asiamiehiä lobbaamaan omaa totuuttaan tapahtumista. Huomiotaherättävää on myös se, että aina löytyi ”todistajia”, jotka vakuuttivat, että asiat Afrikassa ovat vallan mainiosti. Erittäin huomionarvoista: jossakin kaukana voi tapahtua mitä tahansa, ilman että (virallisesti) sananvapaat tiedotusvälineet nostavat siitä suurempaa hälyä. On siis sinänsä erittäin vaarallista tuudittautua demokratian ja sananvapauden illuusioon. Ei pidä ikinä aliarvioida myöskään ihmisen kykyä välinpitämättömyyteen ja mukavuudenhaluiseen itsepetokseen. ”Pestään savunhaju pois mansikoista, eikä ajatella mitään” –tyyppinen asenne (joku Hössin perheen naisista todella teki näin!) on ihmiselle erittäin houkutteleva. Eräs erittäin fiksu ystäväni vastasi minulle erääseen lukemaani väitteeseen, että ”eihän tuo voi pitää paikkaansa. Sehän ois sellaista pahuutta. Suurvaltoja aina syytetään”.

 

Tässä tullaan kysymykseen tiedon olemuksesta. Valta ja tieto ovat aina kytkeytyneet toisiinsa. Miten siis voi varmasti tietää, mikä on totuus jostain kaukaisessa paikassa (ja mahdollisesti ajassakin) tapahtuneista asioista? Noh, sataprosenttisen varmastihan ei voi koskaan tietää yhtään mitään, mutta jätetään nyt syvällisempi filosofia sikseen. Äärimmilleen viedyissä väitteissä tieto nähdään aina jonkin valtarakenteen ”totuusefektinä”. Kannattaa huomata, että esimerkiksi länsimaisen kapitalismin hegemoniseen valtarakenteeseen kietoutuvat myös sellaiset tiedoitusvälineet, joita helposti pitää jotenkin ”objektiivisina”. Itse uskon kuitenkin, että tälläisissä ihmisoikeuskysymyksissä nyt kuitenkin on joitakin faktoja takana. Ajatellaanpa vaikkapa murhaa. Väite A surmasi B:n on fakta, joka joko on totta tai ei (huolimatta siitä, että minä en välttämättä varmasti tietää, onko asia totta vai ei) . Sitten näkemykset siitä, mikä johti murhaan, miten se olisi voitu estää, mitä murhaajalle pitäisi tehdä jne. ovat jo paljon enemmän kiinni puhujan ajatusmaailmasta. Mutta juuri tiedon epävarmuus olisi hieman paradoksaalisesti se asia, mitä haluaisin itseni ja muidenkin sisäistävän. Kannattaa suhtautua epäillen ja välillä ottaa etäisyyttäkin omiin piintyneihin tapoihinsa nähdä maailma. Se ei nimittäin välttämättä ole kovinkaan samannäköinen kuin kouluopetus, Hesari ja Yleisradio saavat meidät uskomaan.

 

Lähdekritiikki on siis tärkeää. Ja jos tipaton tammikuu kirkastaa päätä, niin mediaton kuukausi tekee sitä vielä enemmän. Tämä koskee myös viihdettä, joka helposti passivoi meidät välinpitämättömyyteen. Täysin objektiivinen tiedonvälitys on toki illuusio., mutta itse pidän luotettavimpina lähteinä esimerkiksi ihmisoikeusjärjestöjä. Niistäkin on surullisenkuuluisia esimerkkejä, vaikkapa se, että Punainen Risti kävi vuonna 1943 vierailulla saksalaisella keskitysleirillä ja totesi, että saksalaiset kohtelevat vankeja hyvin ja muutenkin toimivat mallikkaasti. Mutta palataan aiheeseen.Hochschildin kirja sisältää myös sankaritarinoita totuuden puolesta sinnikkäästi taistelevista ihmisistä. Toivoa siis aina on. 

 

Kamppailua totuudesta käydään monilla rintamilla ja se on myös osa kolonialismin jälkiseurauksia. Vuoden 1959 kongolaisille upseeriopiskelijoille suunnatussa oppikirjassa esimerkiksi kerrotaan beelgialaisista, että ”kolmen uhrausten, sinnikkyyden ja päättäväisyyden vuoden aikana he saattoivat loistokkaasti päätökseensä vuosisadan suurimman humanitaarisen kamppailun ja vapauttivat tämän Afrikan osan vainotut ja riistetyt kansat” [...] ” kateellisten ulkomaalaisten käynnistämän parjauskampanjan aikana esitetty arvostelu...osoitettiin täysin perusteettomaksi”(s. 360). Esimerkki on vanha, enkä tiedä nyky-Kongosta mitään. Minulla ei myöskään ole pienintäkään oikeutta kertoa kongolaisille, että mikä olisi hyväksi heille. Mutta itse luulen, että terrori- ja murhakampanjan toteuttaneen järjestelmän – eli länsimaisen kapitalismin – suoltaman retorisen roskan hylkääminen kertakaikkiaan ja sen valheellisten lupausten torjuminen voisin olla sellaista. 

 

En ole koskaan kuullut yhdenkään belgialaisen missään yhteydessä millään tavalla käsitelleen tapahtunutta. Ilmeisesti Brysselissä on vieläkin joku museo missä esitellään siirtomaa-aikaa. Sieltä puuttuu silti kasa leikkitulen päällä savustettavia muovikäsiä. Länsi-euroopplaiset monarkiat ovat myös kovin vähän ilmaisseet pahoitteluaan tuohamisesta. Eivät kai koe olevansa millään tavalla vastuussa mistään asiasta. Noh, menneet ovat menneitä ja meidän vastuumme tällaisissa hirveyksissä on puhua niistä ja ottaa oppia. Kongon tapahtumissa oli myös historiallisten prosessien jatkuvuuden osoittava jälkinäytös. Maan ensimmäinen ja demokraattisesti valittu pääministeri murhattiin. ”Yhdysvaltojen kansallisen turvallisuusneuvoston salaisista operaatioista vastaava alakomitea, jonka jäseniin kuului CIA:n johtaja Allen Dulles, antoi määräyksen hänen surmaamisestaan” (s.363). Näin meillä demokratioissa. Yhdysvaltojen sekä Euroopan maiden mittavalla tuella sekä nostettiin valtaan että pidettiin vallassa diktaattori Mobutu Sese Seko. Reagnin sanoin ”terveen järjen ja hyvän tahdon ääni”. Mobutu ryösti ja köyhdytti maata kolmekymmentäkaksi vuotta päätyen yhdeksi maailman rikkaimmista miehistä. Olisikohan meillä länsimaalaisina pienen pieni velvollisuus jollakin todellisella, konkreettisella ja tasa-arvoisella tavalla yrittää auttaa nykyistä Kongoa? Ilman uskonnollisia kylkiäisiä tai alentuvaa asennetta? Täytyy lopettaa, tämä on hirveää! Savustettujen ihmiskäsien löyhkä tunkee sieraimiini. On hienoa olla eurooppalainen.