Haluan kirjoittaa eräästä elämäni vaikeimmasta ja antoisimmasta lukukokemuksesta. Arnhild Lauvengin omaelämäkerta ”Huomenna olin aina leijona” on kertomus hulluudesta, sairaudesta, surusta, menetyksestä, pelosta, epätoivosta, tuskasta, vihasta, katkeruudesta, minuudesta, vallasta, yhteiskunnasta, uhmasta, mielikuvituksesta, sitkeydestä, ihmisyydestä, rakkaudesta ja ennenkaikkea toivosta. Se on kertomus elämästä. Harvemmin tykkään omaelämäkerroista, ellei niissä ole tuotu fiktiivisyysaspektia jotenkin esiin. Tämä tarina oli kuitenkin yksi elämäni kirjallisista retkistä. Se olisi hyvä lukea jokaisen ihmisen, niin selkeän havainnollisesti ja samalla omakohtaisen inhimillisesti se valottaa monia ainakin minun mielestäni olennaisia kysymyksiä. Tästä saan kiittää sekä Arnhildia että (monien muiden hyvien ihmisten lisäksi) sitä asioiden hoitajaa, joka uskoi häneen. Diagnoosit ja systeemit olivat toitottaneet potilaalle, että hänellä ei ollut parantumisen mahdollisuuksia. Kuitenkin oman tavoitteen ja uskon löytäminen auttoivat hänet vihdoin pitkälle paranemisen tielle. Vaikka häntä olikin syytetty motivaation puutteesta ”minä en halunnut oppia elämään oireideni kanssa – mutta psykologiksi halusin valmistua”. Tämä kirja on mahtava opas meille kaikille, joilla on taipumus ruikuttaa omia ongelmiamme. Ja se antaa myös kykyä nähdä ihmisessä tämän potentiaali pintatasosta huolimatta: ”Hän kohtasi voimakkaasti lääkityn potilaan, joka lääkkeistä huolimatta edelleen vahingoitti itseään ja kärsi hallusinaatioista. Tämä potilas ei kyennyt kulkemaan ulkosalla tai asumaan yksinään. Hänellä ei ollut minkäänlaista koulutusta, peruskoulua lukuunottamatta. Hän ei kyennyt pyörittelemään unikuulia tai käymään työpajassa. Hän kuuli päivittäin ääniä ja hän sanoi haluavansa opiskella [yo] psykologiksi”. Arnhildin tila oli myös jo jatkunut hyvin pitkään ja kaikki kuntoutussuunnitelmat olivat epäonnistuneet.
Tässä kirjoituksessa ei ole mahdollista käsitellä tarinan kaikkia puolia. Se kannattaa lukea itse, mutta nostan esiin joitakin mielestäni tärkeitä pointteja ja käytän paljon lainauksia. Lähdetään liikkeelle itse diagnoosien – varsinkin skitsofreniassa – hankaluudesta. Psyykkiset diagnoosit ovat aina vähän hakuammuntaa. Siksi niille ei saisi antaa liikaa valtaa omalla tai toisten ihmisten kohdalla. ”Kieli on voimakas ase, jolla on suuri valta asioiden määrittelyssä”. Tässä yhteydessä kirjoittaja viittaa R. A. Scottin kirjaa ”The making of Blind Men”. Erittäin huononäköisten määritteleminen sokeiksi vaikutti tutkimuksessa valtavasti näiden elämään. Psyykkisellä puolla ”ovat tavallisia sellaiset ilmaukset kuin ’puuttuva sairaudentunto’, ’oppia tuntemaan rajansa’ ja ’oppia elämään oireiden kanssa’”. Monesti minusta tuntuu siltä, että tekoterveiltä se todellinen tunto omasta sairaudestaan vasta puuttuukin.
Arnhild vastustaa luokittelun samaksi asettavaa valtaa. Sen hän tekee niin hyvässä kuin pahassakin. Skitsofrenia on monimutkainen ja yksilöllinen tila, se ei tee ihmisestä varsinaisesti hyvää tai huonompaa. Kärsimys ei myöskään kirkasta. Kirjoittajan viiltävän selkeä katse ei sorru oman sairauden romantisointiin: ”Ne vuodet eivät olleet minulle millään tavoin hyviä, terveellisiä tai kehittäviä”. Jos tuntuu, että valoa ei näy, on hyvä muistaa henkilöä, joka oli vuoden pääsemättä koskaan ulkoilemaan: ”Olisin selviytynyt tunnilla viikossa, kunhan vain olisin saanut tuntea auringon ja sateen ja nähdä ihmisiä ympärilläni”. Kuitenkin: ”Omissa silmissäni en ollut koskaan ’skitsofreniapotilas’. Olin Arnhild. Ja juuri silloin Arnhildilla oli melko vaikeaa.[...]minulla oli taistelussa hirviöitä vastaan maagisia aseita. Itsepäisyyteni auttoi minua kestämään ja olemaan luovuttamatta. Minulla oli luovuuteni ja mielikuvitukseni, jotka auttoivat minua löytämään uusia teitä, kun kaikki tiet oli suljettu”. Hän myöntää myös auliista saamansa avun merkityksen. Tässäkään tarinassa jako pahan ja hyvä välillä ei ole selkeä: ”parasta apua sain sillon kun hoitajat ottivat huomioon sen mikä minä olen. Siihen he kykenivät esimerkiksi tekemällä kanssani yhteistyötä ja käyttämällä uhmaani voimavarana” Oma tulkintani tarinasta on se, että Arnihild ei olisi koskaan selvitynyt ilman uhmaansa. Uhma yksin ei riitä koskaan pitkälle, mutta niin musertavia olivat olosuhteet, että on yksinkertaisesti uskomatonta, että hän ei lannistunut. Jonkin aikaa se oli kateissa: ”Olin kadottanut itseni, uhmani, unelmani, tahtoni, vastustushaluni[...]silloin uhma oli sammutettu, ajatus lukittu ja tahto sammutettu. Silloin minä nukuin.”
Edellisessä ei ole kyse pelkästään hänen psyykkisestä sairaudestaan – johon johtivat osaltaan myös kokemukset koulussa – vaan myös siitä roolista, johon hänet oli pakotettu. Ja lääkkeistä. Lääkkeet olivat pahimmillaan paranemisen suurin este. Tässä hän puhuu myöhemmin lukemistaan päiväkirjajaksoistaan ajoilta, jolloin oli voimakkaiden neuroleptien vaikutuksen alaisena: ”Niinä ajanjaksoina, jolloin ylimalkaan jaksoin kirjoittaa, tekstin sisältö oli mitäänsanomatonta, arkipäiväistä ja aika kiusallistakin luettavaa. Teksti oli huonoa, siitä puuttuivat kokonaan kuvat, hehku ja omat ajatukset”. Siltikin kirjoittaja myöntää, että joissain tilanteissa ja joskus lääkkeet ovat ainoa vaihtoehto. Valta näyttää tekstissä myös ikävät puolensa: ”Monien vuosien kokemus hoitojärjestelmistä, joiden täydelliseen valtaan olin joutunut alistumaan, olivat opettaneet minulle, että hoitohenkilökunnalla oli valta minun ruumiseenikin. Sitä en voinut estää. Sitä tärkeämpää oli, että he eivät koskaan saisi valtaan minun tahtoani”. Tässäkin kuvauksen yksipuolisuus saa heti pikkuisen ja tärkeän särön, kun fiksu lääkäri pyytää potilaalta – ainoa kerta koko hoitoruljanssin aikana, kun tällaista tapahtuu – anteeksi.
Kauhukertomusten (jätän tässä pahimmat Arnhildin kokemat syrjään, tapettien lasikuitusäikeet saattavat olla huonosti sulavia jollekulle) ja usein tarpeettomankin alistamisen ja passivoinnin lisäksi on myös hyviä tyyppejä ja hyviä tekoja. Yksi hoitaja oli nähnyt Arnhildim huoneessa olevan piirustuksen. Niinpä hän aloitti aina iltavuoronsa pienellä teatraalisella siipienräpyttelytuokiolla. ”Hän aloitti iltavuoronsa lentämällä Se vaati häneltä noin minuutin ajan. Sen minuutin aikana hän onnistu viestittämään minulle, että hän hyväksyi unelmani ja kaipaukseni. Että hän hyväksyi ilmaisutapani ja halusi auttaa minua pitämään unelmani elossa. [...] joskus lentäminen on ainoa asia, joka on mahdollista tehdä. Se voi tuntua häviävän pieneltä ja merkityksettömältä teolta, eikä se pitkän päälle muuta mitään. Se ei ollut tärkeää välttämätöntä tai suurta. Mutta se teki hyvää. Se antoi toivoa. Ehkä hoitaja olisi muuttanut järjestelmää, jos se olisi ollut mahdollista, mutta sitä hän ei voinut, ei silloin eikä siellä. Hän osasi kuitenkin lentää, ja niinpä hän lensi. Minä rakastin sitä.”
Tämä tarina on erittäin voimauttava kenelle tahansa. Paranemisprosessi on pitkä ja Arnhild joutuu esimerkiksi kesken kaiken psykoosiin ja takaisin suljetulle. Viimeisen kerran hän näkee hallusinaatiosusiaan matkalla luennolle ja seminaariryhmään. ”Se ei ollut komea ja majesteettinen susi, vaan kapinen surkea otus, jolla oli keltaiset hampaat ja pahanhajuinen hengitys. Se oli järsinyt lihaa jaloistani niin että luuntyngät törröttivät. Se sattui ja näytti inhottavalta, mutta en pelästynyt enkä alkanut kiljua. Istuin vain paikallani ja katsellen kauheaa sutta ja mietin, että se oli aivan oikeassa. Juuri niin kauheaa oli tulla yliopistoon ja aloittaa psykologian perusopinnot ympäristössä, jossa aidon uteliaisuuden ja tiedonnälän sijaan vallitsi epätoivoinen kaikkien kamppailu kaikkia vastaan”. Onneksi meidän yliopistomme ovat erilaisia. Tuossa tapauksessa perusopintojen perusteella valittiin osa oppilaista jatkamaan aineopintoihin. Appelsiinimarttyyri vie silti voiton susistaan ja Kapteeneistaan. ”olkoon menneeksi:minun täytyy vain toimia niin hyvin kuin osaan jotta pääsen eteenpäin. Minun täytyy yrittää tehdä tämä niin iloisesti ja arvokkaasti kuin tilanne sallii. Tietämisen ilon voisin koittaa löytää sitten kun olisin päässyt kiinni aineopintoihin. Päätin myös kaivaa vanhat väriliituni esiin niin pian kuin pääsisin kotiin ja maalata tuntemusteni vastapainoksi kultaisia lohikäärmeitä”.
Mitä muuta kirjasta voi oppia toivon ja tahdonvoiman lisäksi? Sitä, että ihmisille pitää antaa tilaa. Jos koulupsykologi olisi kuunnellut murrosikäistä Arnhildia eikä piirellyt freudilaisia opittuja ympyröitään egosta ja yliminästä jne. olisi kirjoittaja saattanut säästyä kymmenen vuoden helvetiltä. Kukapa tietää, montako leijonaa nytkin laitoksissamme lymyää luolassaan? Ja vaikka he eivät olisi leijonia, ovat he silti tärkeitä, yksilöitä, ihmisiä. Eivät pelkästään potilaita ja kulueriä. Feministisyyttä, hyvät lukijani: ”Asiat muuttuvat. Kukaan ei voi kukkia koko ajan. Meidän on tärkeää auttaa toisiamme rakentamaan yhteys, jossa on kylliksi aikaa ja tilaa – jotta mitään kasvavaa ei heitetä menemään ennen kuin se on saavuttanut täyden kukoistuksensa”. Arnhild ei koe enää olevansa skitsofreenikko. Ei usko eikä pelkää sairauden palaavan: ”En usko enää koskaan palaavani tilaan, jossa pää on täynnä karjuvia ääniä, jossa kaikkialla vallitsee kaaos, jossa aistimukset ovat vääristyneet enkä ymmärrä itseäni tai maailmaa. Se on nyt ohi. Nyt sen ymmärrän. Kun on vetänyt joulupukilta parran ja nähnyt, että se on Aarne-setä, on vaikea enää uskoa joulupukkiin”.
Tämä kappale voisi tämän tekstin yhteydessä viitata Kapteeniin, yhteen Arnhildin suosikkiharhoista. Samalla sen voi ajatella viittaavan siihenkin, miten media, uskonto ja eshtablishmentti ihmisiin suhtautuu.
*Kirjoitussarja pohtii käsitettä monelta kannalta, ei pelkästään kliinisenä sairautena. Tämä kirjoitus on omia ajatuksiani ja yhden ihmisen jälkeenpäin kontruoimaa tarinaa sairaudestaan. Skitsofrenia on yleinen ja vaikea sairaus, jonka somaattiseen hoitoon en osaa enkä halua ottaa mitään kantaa.
http://www.youtube.com/watch?v=lrEP3RPgEao
