Ralph Waldo Emerson käsittelee aihetta saman nimisessä esseessään, ja tämän kirjoituksen lainaukset ovat siitä peräisin. Kyseinen essee kannattaisi lukea jokaisen, jota tällainen aihe kiinnostaa, ja jota ei lennokas paatos häiritse. Kunnon ystävä on tunnetusti kultaa kalliimpaa. Aikaisemmin haihattelin ties minkä asioiden perässä, mutta nyt en vaihtaisi mitään maailman tarjoamaa valtaa ja loistoa yhteen kunnon ystävään. Ystävyyttä on vaikea kaapata sanojen verkkoon. Se on rakkauden sukulainen ja pakenee kielellistä määrittelyä. Tämä kirjoitukseni koskee siis enemmän sitä sellaista ystävyyden inhimillistä ja arkipäiväistä ruumista, ei sen transendenttia ja ylevää sielua. Lähdetään liikkeelle kuitenkin rakkaudesta. On olemassa ihmisiä, jotka säteilevät hyväksyntää ja rakkautta ympärilleen. Näiden ihmisten seurassa on jokaisen luonnollista ja helppoa olla. Mutta koska ystävämme joutunevat tyytymään meihin, ei meilläkään liene oikeutta vaatia sellaista omilta ystäviltämme. Sitä paitsi jokainen – ellei ole suorastaan riivattu - on säteilevän henkilön ystävä ja hän on myös jokaisen ystävä. Siinä ei ole paljon miettimistä. Yleisemmin on hedelmällistä pohtia, millaisen suhteen perusteella henkilö lasketaan ystäväksi.

 

”Ystävyyden lait ovat suuria, ankaroita ja ikuisia, samaa kudosta kuin luonnon ja moraalin lait”. Pienellä sielullani pohdin nyt kuitenkin asioita tilannesidonnaisemmin. Ystävyyden perusvaatimukset kiteytyvät kahteen sääntöön. Ensimmäinen näistä on henkisen tilan antaminen. Ystävä antaa toisen olla sellainen kuin on, ei ota kantaa, ei yritä vaikuttaa toiseen tai tämän päätöksiin muuten kuin korkeintaan omalla esimerkillään. Tämä ei koske sellaista tapausta, että ystävä kertoo aikovansa tehdä murhan tai itsemurhan. Ihmisille kannattaisi opettaa tätä kultaista sääntöä, esimerkiksi masentunut ihminen saattaa tietää itsekin, että lenkkeily voisi auttaa. Oikea tapa käyttäytyä ei ole sanoa, että ”rupea lenkkeilemään”, vaan ”lähtisitkö kanssani lenkille” tai ”itselleni oli hyötyä, kun jaksoin ryhtyä lenkkeilemään”. 

 

Maskuliinisuuteeen – ja suomalaisuuteenkin – liitetyistä positiivisista asioista yksi on rehellisyys. Se on toinen perusvaatimus. Rehellisyys ei tarkoita epäkohteliaisuutta tai kaiken mieleentulevan raivohullua ilmoille suoltamista. Mutta jos joku asia oikeasti mättää tai on laukannut, pitää se sanoa suoraan. Ettei toisen tarvitse miettiä, että mistä ihmeestä nyt taas on kysymys. Siinähän ne tulivat. Jos joku ei näitä ehtoja täytä, et tarvitse häntä elämääsi, ellet koe sitä eettiseksi velvollisuudeksesi. Joudut varmasti olemaan tarpeeksi kaikenlaisten ihmisten kanssa tekemissä työssäsi, opiskelussasi, harrastustoiminnassa, asukasyhdistyksessä tai lasten urheiluseuroissa yms. Niissä ei välttämättä ole edes hyväksi sanoa aina rehellisesi asioita. Ystävyydeltä on kuitenkin oikeus vaatia pelisääntöjä. 

 

Silloin kun edelliset ehdot täyttyvät, on myös mahdollisuus anteeksiantoon. Me olemme ihmisiä, joten anteeksianto on tärkeää jokaisessa aidossa ihmisuhteessa. Sitten kun perusehdot ovat täytyneet, kysymys on enemmän tunnepohjainen. Monestikaan ei tarvitse olla täysin samanlaiset kiinnostuksen kohteet tai arvomaailma, jotta nauttii toisen seurasta. Ystävien määrä ei korvaa laatua, vaikka nykyajan ihanne onkin supersosiaalinen ihminen. Minä en pidä ihmisten arvottamisesta, kysymys on tässä vain kommunikaation ja vuorovaikutuksen laadusta. Monesti on niin, että paperilla samantyyppistenkään ihmisten kesken ei natsaa, eikä siinä sinänsä ole mitään pahaa.

 

Ystävyys on myös ikuista, vaikka ystävyyssuhde olisikin hetkellinen. Monesti taakse jää hienoja ihmisiä ja aitoja ystäviä, syystä tai toisesta. Ja kaikki ihmissuhteet päättyvät viimeistään kuolemaan, ellei tiede kehity jättiharppauksin tässä lähiaikoina. Ja jos olemme kokeneet jotakin aitoa jonkin ihmisen kanssa, ei sitä mikään voi jälkikäteen pilata. Tietenkään vanhaan ei ole koskaan paluuta, me kaikki muutumme jatkuvasti. Mutta edes täydellinen välirikko ei muuta aikaisempia hienoja hetkiä. Arkipäivään vielä, ystävyyden pitää olla rikastuttava, ei rasittava. Siinähän on se hienous esimerkiksi parisuhteeseen verrattuna, että ystävyyttä voi olla hyvinkin pienellä kasvoikkain vietetyllä ajalla.  Seura tekee myös helposti kaltaisekseen, joten välillä on hyvä olla yksin, jota tietää millainen todella on.

 

Lopuksi vielä totean, että jos ihminen on rakkauden ilmentymä, silloin toisten ihmisten käyttäytymisellä ei ole mitään merkitystä, vaan kaikki säännöt voi paiskata tuuleen. Tokihan sellaiseen on hyvä pyrkiä. Ja jos olet yksinäinen, muista että sinulla on aina yksi ylimmäinen ystävä. Ja jos joku pyrkii suuriin päämääriin arkielämässään ja sen takia tuntee itsensä yksinäiseksi, on hänellä aina ystävä Emersonissa: ”Ihminen ei ole edennyt askeltakaan oman kohtalonsa ongelman ratkaisuun päin. Koko ihmiskunta on syytettynä mielettömyydestä. Mutta se suloinen, vilpitön ilo ja rauha, jota saan tästä liitosta veljeni sielun kanssa, on se pähkinän sisus, jonka pelkkää kuorta on kaikki luonto ja ajattelu”.

 

http://www.youtube.com/watch?v=WOP6R3JvNHg