Miten minun lapsuudessani ja nuoruudessani selvittiin, kun joka ruokakaupassa ei ollut univormupukuisia vartijoita? Ilmeisesti Lappeenrannassa ostosten teko on muuttunut dramaattisesti hurjemmaksi. Taloudellisista seikoista tuskin on kysymys, koska yhden vartijan päiväpalkalla saisi jo aika monta kaljavarasta juosta karkuun. Kyse on tietysti turvallisuuden tunteen luomisesta, mutta sekään ei ole niin yksinkertaista. Vartijat saattavat hyvinkin herättää tunteen, että heitä tarvitaan. Että kaupassakäynti päiväsaikaan on riskaabelia. Ja siihen tunteeseen taas tarvitaan lisää vartijoita jne jne. Joku siitäkin hyötyy.

 

Joku poliisijohtaja keksi neronleimauksen, että heitä auttamaan tarvitaan kaupungille jonkinlaista siviiliavustajien ja -tarkkailijoiden kaartia. Panostukset vartiointiin ja kaikkien ryhtyminen kyttien pikku apulaisiksi ei ratkaise yhtään mitään. Turvallisuuden tarve on luonnollinen ja hyväksyttävä tunne. Se lienee lähtöisin ajoilta, jolloin saimme toinen toisistamme turvaa pimeydessä vaanivia leijonia vastaan. Ajat ovat muuttuneet, joten tunteen avuksi kannattaa ottaa myös rationalisointia. Jos haluamme yhteiskuntana tai yksilöinä panostaa turvallisuuden lisäämiseen, siihen on olemassa järkeviäkin keinoja.

 

Tietotekniikan kehitys on tuonut mukanaan sosiaalisen todellisuuden muutoksia. Pitkään olin turvallisella mielellä, koska minulle oli kerrottu, että sähköposteihin murtautumisia ei tapahdu. Nyt tuntuu, että meininki pääni ulkopuolella menee alati tärähtäneemmäksi. NSA:n sci-fi dystopioita lähentelevät toimet eivät kuulu minulle. Mutta yksikin kaveri puhui jostakin läppäreiden kameroiden teippaamisesta umpeen. Varoituksen sana: jos tuollaisiin ajatuksiin lähtee reagoimaan, voi päätyä purkamaan seiniä ympäriltään.

 

Korkean tason poliittiset asiat eivät myöskään ole minun sarkaani. Nyt kun on pienen lapsen tyrkännyt tähän maailmaan, niin tuntee silti vastuuta sanoa niistäkin asioista sanottavansa. Joltakin saattaa olla todellisuudentaju alentunut, joten kerron, miten minun mielestäni asiat ovat. Naapurimaassamme on jo pitkään ollut meneillään mielestäni ikäviä - ja osin vähän pahaenteisiäkin - kehityskulkuja. Ketäänhän ne eivät kiinostaneet, sen kuin hiihdeltiin menemään. Sitten kun yhtäkkiä alkoikin peloittaa, alkoivat puheet varustautumisesta, yhtäkkinen Putin-pelon lietsonta mediassa ja niinkin vähän sotilaallisia faktoja ymmärtävälle kuin minulle naurettavan epärealistinen retoriikka ("ein ne uskalla tulla tänne, kun ne tietää, että täällä tulee turpiin"). Tällaista sanoisin vaaralliseksi idiotismiksi (lausuntojen motiiveista en voi toki tietää varmasti). Silmien sulkeminen ikäviltä tosiasioilta voi monesti johtaa siihen, että ne ikävät asiat sitten ennen pitkää räjähtävät silmille (esim. kasvihuoneilmiö). Jos ei meille, niin sitten tuleville hallituksille tai sukupolville. Jälkimmäinen meno taas saattaa aiheuttaa ihan päinvastaisen efektin: turvallisuus vaan pieneneekin todellisuudessa. Me emme saa millään retoriikalla niin korkeaa moraalia, millään yhteiskunnallisella panoksella niin paljon aseita tai millään sopimuksilla niin vahvoja liittolaisia, että olisimme joskus "turvassa Venäjältä". Näitä sanotaan alueellisiksi realiteeteiksi. Talvisota oli ja meni. Se tappoennätyksen omaava tyyppi oli varmasti hieno mies ja vaikutti varmasti minunkin elämääni myönteisillä tavoilla. Kuitenkin minulla on sellainen vakaa käsitys, että joutsenolaiset tarkka-ampujat eivät tulevaisuudessa voi valitettavasti pelastaa poikaani tai hänen läheisiään yhtään miltään. Tätä sanotaan historiallis-lineaariseksi aikakäsitykseksi. Välillä alan ymmärtää ihmisiä, jotka kuvittelevat länsimaiden yhteiskunnallisen johdon toiminnan taustalla olevan temppeliherrojen salaliiton tms. Onhan se kauhea todellisuus, jos kyseessä todella on järkiheitto pelleilly ja pelkurimainen laput silmillä kulkeminen.

 

Vääränlainen turvallisuudentunteen hakeminen voi johtaa ikäviin seurauksiin. Varsinkin jos ihmisten pelkoja harhautetaan pois todellisista on ongelmista tai lietsotaan käytettäväksi poliittisiin tarkoitusperiin. WTC-iskujen vanavedessä vietiin läpi - vieläpä vähän kyseenalaisella menettelyllä - yksi pahimmista alkuperäisten amerikkalaisten ihanteiden (land of the "free" / and home of the "brave") häpäisyistä, eli "Patriot Act". Yksilötasolla alitajuinenkin pelko johtaa joko psyykkisiin ongelmiin tai sitten omiin ahtaisiin ympyröihin ja maailmankuviin lukkiutumiseen. Se estää kohtaamisen, ajattelemisen ja kehittymisen.

 

Jopa urheilijoilta voi joskus oppia jotakin. Tony (r.i.p.) osasi vetää hommat asenteella ja teki esimerkiksi joensuulaisten syrjäytyneiden nuorten miesten aktivoimiseksi paljon enemmän kuin hänen kuolemallaan riekkuneet naistoimittajat.

 

http://www.youtube.com/watch?v=JMPog33phuM